Joskus pitää katsoa lähelle, nähdäkseen kauas

Tänään terapiassa minulle tapahtui taas se. Pilkoin elämäni niin pieniksi palasiksi ja syiksi ja syiden yhteyksiksi, että mielekkyys kokonaisuudesta katosi. Onko sinulle käynyt koskaan niin? Järkeilin niin järjettömästi ihmissuhteitani , yksinäisyyttäni, omaehtoista eristäytymistäni, takertumistani, vuoristoradan lailla heitteleviä tunteitani ja etenkin kaiken takana olevaa yksinkertaista huijauksen ja itsepetoksen mahdollisuutta, että mieleni pirstaloitui kymmeneentuhanteen eri mielipiteeseen, kuljin kehän ympäri takaisin lähtöpisteeseen ja kumosin kaikki alunperin aidot haluni ja todelliset kysymykseni. Enkä session jälkeen oikein tietänyt mistä oikeastaan olinkaan yrittänyt puhua. Olin ymmärtäväni yhtä aikaa kaikkien tunteitteni vastakkaisuuksien tarkoituksen ja olemassaolon, minkä johdosta loppujen lopuksi koin vain noloutta siitä, että olen osa törkeän kallista individualismin voittokulkua juhlistavaa systeemiä. Itse keskustelusta muistan tarkasti vain sen, kuinka terapeuttini kysyi minulta: "pystytkö sinä läheisiin ihmissuhteisiin?", jonka jälkeen säikähti sanavalintaansa, pyysi anteeksi ja korjasi sen äkkiä "ovatko läheiset ihmissuhteet sinulle vaikeita"-ilmaisulla, eikä varmaan itsekään muistanut sen jälkeen istunnosta enää mitään.

Mutta jo onneksi iltapäivällä kirjastossa ohimennen aivan vahingossa törmäsin Esko Valtaojan kirjaan "Ihmeitä - kävelyretkiä kaikkeuteen", ja löysin lääkkeen tähtitaivaan lailla pirstaleisesti tuikkivan mieleni elvyttämiseksi yhdeksi isoksi loistavaksi ja lämmittäväksi auringoksi. Ja mikä parasta, Esko onnistui tekemään sen keinoilla, joihin niin hyvin pystyn, tai haluaisin itse samaistua, mutta jossa en kuitenkaan kovin hyvin lopulta onnistu. Kirjassa käsitellään siis lähes kaikkea kaikkeudesta; lajien syntyä ja moninaisuutta, maailmankaikkeuden koossapitäviä voimia ja muita tieteellisesti selitettäviä ihmeellisiä ilmiöitä (kuten rakkaus, kyllä). Pohdinnat lähentelevät kuitenkin enemmän arkista maalaisjärjen tapaista päättelyä, kuin kuivaa tieteellistä argumentointia. Ja Esko on lisäksi todella hauska mies (ei sarkastinen kommentti).

Luen kirjaa ja mietin, että juuri tälläisena minä maailman haluan. Pieninä ja kauniita yksityiskohtia sisältävinä palasina, mutta kadottamatta kokonaisuuden mielekkyyttä ja kauneutta. Että voisin katsella maailmaa hämmästellen mutta hämmentymättä, surra menetyksiä luovuttamatta ja iloita unohtamatta. Tiedostamisen lisäksi oikeasti ymmärtää sen, että vaikka elämällä ei kenties olekaan muuta tarkoitusta kuin elämä itse, se ei tarkoita sitä, etteikö elämä voisi silti olla merkityksellistä. Olemme pienen pieniä osasia maailmankaikkeudessa, mutta olemme OSA sitä. Kenenkään ei pidä nyt ajatella, että olisin taipuvainen ottamaan helposti itselleni auktoriteetteja, että omaksuisin täst edes kaikki Valtaojan ajatukset pureskelematta jonkinlaisena yhtenä ja totena maailmankuvana ja viisautena. En ainakaan haluaisi myöntää tällaista taipumusta itsessäni. Kenties huomenna törmään uuteen kirjaan tai laitapuolenkulkijaan, joka euroa vastaan kertoo minulle koko universumin ja eksistentiaalisuuden salaisuuden. Siihen asti on silti pakko myöntää, että seuraava kuvaus kirjassa onnistui kenties tekemään lähtemättömän vaikutuksen kyseisen kirjailijan tavasta katsella maailmaa:

"Virpi ja minä juoksemme laskuveden perään, hyppelehdimme kädet ja jalat villisti heiluen lapsen tanssia vesirajassa, taivaan ja maan ja meren yhtymäkohdassa, täynnä riemua siitä että olemme olemassa, juuri nyt, juuri tässä, syntymän ja kuoleman välissä, osana elämän suurta, ihmeellistä verkkoa."

Nyt tämä aurinko sukeltaa mereen uinumaan.

Maanantait ovat parhaita.

Minulla ja ystävälläni syntyi jokin aika sitten loistava idea. Molemmat emme juurikaan pitäneet maanantaista, niin kuin ei varmaan moni muukaan. Päätimme tehdä maanantaista odotettavan päivän; punkkumaanantai. Toinen tuo punkun, syödään ruokaa ja poltetaan tupakkaa. Ajatellaan maanantaita niin kovasti ihanana päivänä, että siitä väkisinkin tulee sellainen. Miksi juhlia taas yhden lähes samanlaisen viikon loppua, kun voi juhlia loistavan, kenties elämän mullistavan uuden viikon alkua. Niin kuin uuttavuotta.

Punkkulasien äärellä teimme oudon huomion facebookkiemme ja omien mielialojemme pohjalta; jotain aivan erityistä tässä aivan tavallisessa maanantaissa oli. Ihmiset vaikuttivat jotenkin iloisemmilta kuin yleensä maanantaisin. Ja ystäväni kertoi minulle heränneensä aamulla ajatellen kevyesti ja yllättäen positiivisesti. Minä huomasin sen itsessäni pyöräillessäni yliopistolta kotiin. Näin pariskunnan pyörätien laidassa, rouva odotti kun mies oli puskassa heittämässä vettä. Hymyilimme rouvan kanssa toisillimme. Todennäköisesti rouvaa nolotti, ja hymyllä oli tarkoitus ilmaista jonkinlainen anteeksipyytävä ele. Ja minuakin varmaan myötätuntoisella tavalla nolotti rouvan puolesta, mutta ilmaisin hymylläni hyväksyväni tämän hyvin tavallisen toimenpiteen, erottaen itseni muista ihmisistä kasvottomana ja tuomitsevana joukkona, mutta samalla lohduttaen rouvaa omalla tavallisuudellani. Mitä nyt muut ihmiset oikein ajattelevatkaan, rouva mietti. Ei se mitään, ei se minua haittaa, ajattelin minä. Ja me hymyilimme toisillemme. Tuntemattomat ihmiset kahden sekunnin ajan, ja mies kusi vieressä.

Koko loppupäivän olo on ollut oudon kevyt. Jotenkin näin tarkoitusta jokapuolella ympärilläni. Etsin varmaan tunnin netistä kirjaa jonka tiedän olevan olemassa, mutta jonka nimeä en muista. En löytänyt kirjaa, mutta minusta tuntui kuin olisin tehnyt jotain oikeasti tärkeää pitkään aikaan. Innostuin jostakin, halusin jotain ja näin vaivaa. Pitkästä aikaa minusta tuntui, että olen aivan tavallinen ihminen.

Malja tavallisuudelle.

Enkä taaskaan voittanut lotossa, joten:

Tämä blogi syntyy nyt puhtaasti halusta kirjoittaa.

Kirjoittaminen on aina ollut tärkeää minulle. Ei sillä, että varsinaisesti pitäisin itseäni siinä mitenkään erityisen hyvänä tai se toimisi terapeuttisena keinona avata mieleni solmuja. Minulla asiat ovat mielestäni lähtökohtaisesti jo aika hyvin, jos pystyn ajatusteni kaaosmaisesta maailmasta kokoamaan jonkinlaista järkevää tekstiä. Kirjoittaminen ei tuo minulle mielenrauhaa, vaan mielenrauha mahdollistaa kirjoittamisen. Kirjoittaessani olen siis pohjimmiltani onnellinen, silloinkin kun olen surullinen.

Vuosi sitten sain yllättäen diagnoosin keskivaikeasta masennuksesta, josta todennäköisesti olen kärsinyt jo paljon pidempään ja useampaan otteeseen elämässäni. Yllättäen siksi, etten ole antanut itselleni lupaa olla masentunut, ennen kuin viime syksynä oireet menivät fyysisesti niin pahoiksi, että en enää pysynyt edes hereillä. Itkin väsymystäni psykiatrille samaan aikaan, kun vakuuttelin eläväni elämäni tähän asti onnellisinta aikaa. Ja kuitenkin nukuin elämästäni suurimman osan. Silloin en halunnut mitään, ja luulin sen tunteen merkitsevän onnellisuutta. Sen jälkeen onkin tapahtunut paljon. Olen tavannut useampaa mielenterveyden ammattilaista, jotka ovat vakuutelleet minulle traumaattisen menneisyyteni viimeinkin alkavan näkyä ja vaativan pitkän hoidon psykoterapian keinoin. Tätä on ollut vaikea kuulla, toistamiseen eri ihmisten suusta. Koska olen pitänyt itseäni selviytyjänä. Mutta samalla se on kuitenkin ollut helpottavaa, koska nyt pystyn kirjoittamaan tämän asian. Menneisyyteni ja elämäni alkaa olla todellisempi kuin pitkään aikaan, jota vastaan en enää jaksa eikä minun tarvitse taistella. Nyt on vain aika kuunnella miksi minulla on niin paha olla. Minulle kuuluu siis paljon parempaa kuin vuosi sitten, mutta matka on vasta alussa. Hämmentävintä on ajatella, etten ole vielä vuottakaan tajunnut, miten kamalia asioita minulle tapahtui lapsena. Aivan kuin olisin ihan vasta syntynyt uudestaan. Mutta nyt minulla on paljon enemmän kuin lapsena, en ole niin avuton vaan voin viimeinkin kirjoittaa elämästäni sellaisen tarinan kuin haluan.

Olen aina halunnut kovasti kirjoittaa, haaveillut jopa olevani siinä lahjakas. Lapsena sitä ehkä olinkin, mutta vanhetessani minulla on ollut vaikea tehdä mitään missä en ole aivan varma olevani jotenkin poikkeavan hyvä tai tiedä tarkalleen mitä lopputulokselta haluan. Jopa intohimoisen kuvataideharrastukseni olen vuosien sisällä jättäny, ja kun äitini hellittelymielessä kutsuu minua vieläkin omaksi pikkutaitelijakseen, vaikka en ole piirtänyt tai maalannut vuosikausiin, voin pahoin itsepetoksesta. Tiedän, että juuri eniten elämääni kaipaan luovuutta, jonkinlaista ehdotonta itseni toteuttamista. Mutta miksi se on minulle niin pirun vaikeaa?

Osaltaan kirjoittamiseen liittyvistä estoista voisi varmaan masennuksen lisäksi syyttää vanhoja koulutraumoja. Voisin väittää, että myös liian hyvät arvosanat voivat tappaa myöhemmän luovuuden nostamalla paineita ja tekemällä arvioitamattomasta luovuudesta tarkoituksettoman. Pikkuhiljaa alan olla valmis myöntämään sen, ettei asioista nauttimiseen välttämättä tarvitse olla yhtään sen enempää kuin keskinkertainen. Kukaan ei voi antaa todellista arvosanaa teksteille, joissa käsittelen ajatuksiani, joihin kenelläkään muulla ei voi olla parempaa tai läheisempää näkökulmaa kuin minulla itselläni; elämästäni tarinana, tunteistani, läheisistä ihmisistä, ihan tavallisista arjen sattumista, jotka syystä tai toisesta saavat minut hymyilemään, itkemään tai hymähtämään. Olivat ne kuinka tylsiä tai mielenkiinnottomia asioita, ne ovat sentään minun ikiomia tylsiä ja mielenkiinnottomia ajatuksiani.

Näistä lähtökohdista haluan alkaa kirjoittamaan elämästäni, joka on nykyään ehkä lopulta vain keskinkertaista, mutta ei yhtään vähemmän kirjoittamisen arvoista kuin mikään muukaan tässä oudossa maailmassa.