Tänään terapiassa minulle tapahtui taas se. Pilkoin elämäni niin pieniksi palasiksi ja syiksi ja syiden yhteyksiksi, että mielekkyys kokonaisuudesta katosi. Onko sinulle käynyt koskaan niin? Järkeilin niin järjettömästi ihmissuhteitani , yksinäisyyttäni, omaehtoista eristäytymistäni, takertumistani, vuoristoradan lailla heitteleviä tunteitani ja etenkin kaiken takana olevaa yksinkertaista huijauksen ja itsepetoksen mahdollisuutta, että mieleni pirstaloitui kymmeneentuhanteen eri mielipiteeseen, kuljin kehän ympäri takaisin lähtöpisteeseen ja kumosin kaikki alunperin aidot haluni ja todelliset kysymykseni. Enkä session jälkeen oikein tietänyt mistä oikeastaan olinkaan yrittänyt puhua. Olin ymmärtäväni yhtä aikaa kaikkien tunteitteni vastakkaisuuksien tarkoituksen ja olemassaolon, minkä johdosta loppujen lopuksi koin vain noloutta siitä, että olen osa törkeän kallista individualismin voittokulkua juhlistavaa systeemiä. Itse keskustelusta muistan tarkasti vain sen, kuinka terapeuttini kysyi minulta: "pystytkö sinä läheisiin ihmissuhteisiin?", jonka jälkeen säikähti sanavalintaansa, pyysi anteeksi ja korjasi sen äkkiä "ovatko läheiset ihmissuhteet sinulle vaikeita"-ilmaisulla, eikä varmaan itsekään muistanut sen jälkeen istunnosta enää mitään.
Mutta jo onneksi iltapäivällä kirjastossa ohimennen aivan vahingossa törmäsin Esko Valtaojan kirjaan "Ihmeitä - kävelyretkiä kaikkeuteen", ja löysin lääkkeen tähtitaivaan lailla pirstaleisesti tuikkivan mieleni elvyttämiseksi yhdeksi isoksi loistavaksi ja lämmittäväksi auringoksi. Ja mikä parasta, Esko onnistui tekemään sen keinoilla, joihin niin hyvin pystyn, tai haluaisin itse samaistua, mutta jossa en kuitenkaan kovin hyvin lopulta onnistu. Kirjassa käsitellään siis lähes kaikkea kaikkeudesta; lajien syntyä ja moninaisuutta, maailmankaikkeuden koossapitäviä voimia ja muita tieteellisesti selitettäviä ihmeellisiä ilmiöitä (kuten rakkaus, kyllä). Pohdinnat lähentelevät kuitenkin enemmän arkista maalaisjärjen tapaista päättelyä, kuin kuivaa tieteellistä argumentointia. Ja Esko on lisäksi todella hauska mies (ei sarkastinen kommentti).
Luen kirjaa ja mietin, että juuri tälläisena minä maailman haluan. Pieninä ja kauniita yksityiskohtia sisältävinä palasina, mutta kadottamatta kokonaisuuden mielekkyyttä ja kauneutta. Että voisin katsella maailmaa hämmästellen mutta hämmentymättä, surra menetyksiä luovuttamatta ja iloita unohtamatta. Tiedostamisen lisäksi oikeasti ymmärtää sen, että vaikka elämällä ei kenties olekaan muuta tarkoitusta kuin elämä itse, se ei tarkoita sitä, etteikö elämä voisi silti olla merkityksellistä. Olemme pienen pieniä osasia maailmankaikkeudessa, mutta olemme OSA sitä. Kenenkään ei pidä nyt ajatella, että olisin taipuvainen ottamaan helposti itselleni auktoriteetteja, että omaksuisin täst edes kaikki Valtaojan ajatukset pureskelematta jonkinlaisena yhtenä ja totena maailmankuvana ja viisautena. En ainakaan haluaisi myöntää tällaista taipumusta itsessäni. Kenties huomenna törmään uuteen kirjaan tai laitapuolenkulkijaan, joka euroa vastaan kertoo minulle koko universumin ja eksistentiaalisuuden salaisuuden. Siihen asti on silti pakko myöntää, että seuraava kuvaus kirjassa onnistui kenties tekemään lähtemättömän vaikutuksen kyseisen kirjailijan tavasta katsella maailmaa:
Mutta jo onneksi iltapäivällä kirjastossa ohimennen aivan vahingossa törmäsin Esko Valtaojan kirjaan "Ihmeitä - kävelyretkiä kaikkeuteen", ja löysin lääkkeen tähtitaivaan lailla pirstaleisesti tuikkivan mieleni elvyttämiseksi yhdeksi isoksi loistavaksi ja lämmittäväksi auringoksi. Ja mikä parasta, Esko onnistui tekemään sen keinoilla, joihin niin hyvin pystyn, tai haluaisin itse samaistua, mutta jossa en kuitenkaan kovin hyvin lopulta onnistu. Kirjassa käsitellään siis lähes kaikkea kaikkeudesta; lajien syntyä ja moninaisuutta, maailmankaikkeuden koossapitäviä voimia ja muita tieteellisesti selitettäviä ihmeellisiä ilmiöitä (kuten rakkaus, kyllä). Pohdinnat lähentelevät kuitenkin enemmän arkista maalaisjärjen tapaista päättelyä, kuin kuivaa tieteellistä argumentointia. Ja Esko on lisäksi todella hauska mies (ei sarkastinen kommentti).
Luen kirjaa ja mietin, että juuri tälläisena minä maailman haluan. Pieninä ja kauniita yksityiskohtia sisältävinä palasina, mutta kadottamatta kokonaisuuden mielekkyyttä ja kauneutta. Että voisin katsella maailmaa hämmästellen mutta hämmentymättä, surra menetyksiä luovuttamatta ja iloita unohtamatta. Tiedostamisen lisäksi oikeasti ymmärtää sen, että vaikka elämällä ei kenties olekaan muuta tarkoitusta kuin elämä itse, se ei tarkoita sitä, etteikö elämä voisi silti olla merkityksellistä. Olemme pienen pieniä osasia maailmankaikkeudessa, mutta olemme OSA sitä. Kenenkään ei pidä nyt ajatella, että olisin taipuvainen ottamaan helposti itselleni auktoriteetteja, että omaksuisin täst edes kaikki Valtaojan ajatukset pureskelematta jonkinlaisena yhtenä ja totena maailmankuvana ja viisautena. En ainakaan haluaisi myöntää tällaista taipumusta itsessäni. Kenties huomenna törmään uuteen kirjaan tai laitapuolenkulkijaan, joka euroa vastaan kertoo minulle koko universumin ja eksistentiaalisuuden salaisuuden. Siihen asti on silti pakko myöntää, että seuraava kuvaus kirjassa onnistui kenties tekemään lähtemättömän vaikutuksen kyseisen kirjailijan tavasta katsella maailmaa:
"Virpi ja minä juoksemme laskuveden perään, hyppelehdimme kädet ja jalat villisti heiluen lapsen tanssia vesirajassa, taivaan ja maan ja meren yhtymäkohdassa, täynnä riemua siitä että olemme olemassa, juuri nyt, juuri tässä, syntymän ja kuoleman välissä, osana elämän suurta, ihmeellistä verkkoa."
Nyt tämä aurinko sukeltaa mereen uinumaan.