Tämä blogi syntyy nyt puhtaasti halusta kirjoittaa.
Kirjoittaminen on aina ollut tärkeää minulle. Ei sillä, että varsinaisesti pitäisin itseäni siinä mitenkään erityisen hyvänä tai se toimisi terapeuttisena keinona avata mieleni solmuja. Minulla asiat ovat mielestäni lähtökohtaisesti jo aika hyvin, jos pystyn ajatusteni kaaosmaisesta maailmasta kokoamaan jonkinlaista järkevää tekstiä. Kirjoittaminen ei tuo minulle mielenrauhaa, vaan mielenrauha mahdollistaa kirjoittamisen. Kirjoittaessani olen siis pohjimmiltani onnellinen, silloinkin kun olen surullinen.
Kirjoittaminen on aina ollut tärkeää minulle. Ei sillä, että varsinaisesti pitäisin itseäni siinä mitenkään erityisen hyvänä tai se toimisi terapeuttisena keinona avata mieleni solmuja. Minulla asiat ovat mielestäni lähtökohtaisesti jo aika hyvin, jos pystyn ajatusteni kaaosmaisesta maailmasta kokoamaan jonkinlaista järkevää tekstiä. Kirjoittaminen ei tuo minulle mielenrauhaa, vaan mielenrauha mahdollistaa kirjoittamisen. Kirjoittaessani olen siis pohjimmiltani onnellinen, silloinkin kun olen surullinen.
Vuosi sitten sain yllättäen diagnoosin keskivaikeasta masennuksesta, josta todennäköisesti olen kärsinyt jo paljon pidempään ja useampaan otteeseen elämässäni. Yllättäen siksi, etten ole antanut itselleni lupaa olla masentunut, ennen kuin viime syksynä oireet menivät fyysisesti niin pahoiksi, että en enää pysynyt edes hereillä. Itkin väsymystäni psykiatrille samaan aikaan, kun vakuuttelin eläväni elämäni tähän asti onnellisinta aikaa. Ja kuitenkin nukuin elämästäni suurimman osan. Silloin en halunnut mitään, ja luulin sen tunteen merkitsevän onnellisuutta. Sen jälkeen onkin tapahtunut paljon. Olen tavannut useampaa mielenterveyden ammattilaista, jotka ovat vakuutelleet minulle traumaattisen menneisyyteni viimeinkin alkavan näkyä ja vaativan pitkän hoidon psykoterapian keinoin. Tätä on ollut vaikea kuulla, toistamiseen eri ihmisten suusta. Koska olen pitänyt itseäni selviytyjänä. Mutta samalla se on kuitenkin ollut helpottavaa, koska nyt pystyn kirjoittamaan tämän asian. Menneisyyteni ja elämäni alkaa olla todellisempi kuin pitkään aikaan, jota vastaan en enää jaksa eikä minun tarvitse taistella. Nyt on vain aika kuunnella miksi minulla on niin paha olla. Minulle kuuluu siis paljon parempaa kuin vuosi sitten, mutta matka on vasta alussa. Hämmentävintä on ajatella, etten ole vielä vuottakaan tajunnut, miten kamalia asioita minulle tapahtui lapsena. Aivan kuin olisin ihan vasta syntynyt uudestaan. Mutta nyt minulla on paljon enemmän kuin lapsena, en ole niin avuton vaan voin viimeinkin kirjoittaa elämästäni sellaisen tarinan kuin haluan.
Olen aina halunnut kovasti kirjoittaa, haaveillut jopa olevani siinä lahjakas. Lapsena sitä ehkä olinkin, mutta vanhetessani minulla on ollut vaikea tehdä mitään missä en ole aivan varma olevani jotenkin poikkeavan hyvä tai tiedä tarkalleen mitä lopputulokselta haluan. Jopa intohimoisen kuvataideharrastukseni olen vuosien sisällä jättäny, ja kun äitini hellittelymielessä kutsuu minua vieläkin omaksi pikkutaitelijakseen, vaikka en ole piirtänyt tai maalannut vuosikausiin, voin pahoin itsepetoksesta. Tiedän, että juuri eniten elämääni kaipaan luovuutta, jonkinlaista ehdotonta itseni toteuttamista. Mutta miksi se on minulle niin pirun vaikeaa?
Osaltaan kirjoittamiseen liittyvistä estoista voisi varmaan masennuksen lisäksi syyttää vanhoja koulutraumoja. Voisin väittää, että myös liian hyvät arvosanat voivat tappaa myöhemmän luovuuden nostamalla paineita ja tekemällä arvioitamattomasta luovuudesta tarkoituksettoman. Pikkuhiljaa alan olla valmis myöntämään sen, ettei asioista nauttimiseen välttämättä tarvitse olla yhtään sen enempää kuin keskinkertainen. Kukaan ei voi antaa todellista arvosanaa teksteille, joissa käsittelen ajatuksiani, joihin kenelläkään muulla ei voi olla parempaa tai läheisempää näkökulmaa kuin minulla itselläni; elämästäni tarinana, tunteistani, läheisistä ihmisistä, ihan tavallisista arjen sattumista, jotka syystä tai toisesta saavat minut hymyilemään, itkemään tai hymähtämään. Olivat ne kuinka tylsiä tai mielenkiinnottomia asioita, ne ovat sentään minun ikiomia tylsiä ja mielenkiinnottomia ajatuksiani.
Näistä lähtökohdista haluan alkaa kirjoittamaan elämästäni, joka on nykyään ehkä lopulta vain keskinkertaista, mutta ei yhtään vähemmän kirjoittamisen arvoista kuin mikään muukaan tässä oudossa maailmassa.
Osaltaan kirjoittamiseen liittyvistä estoista voisi varmaan masennuksen lisäksi syyttää vanhoja koulutraumoja. Voisin väittää, että myös liian hyvät arvosanat voivat tappaa myöhemmän luovuuden nostamalla paineita ja tekemällä arvioitamattomasta luovuudesta tarkoituksettoman. Pikkuhiljaa alan olla valmis myöntämään sen, ettei asioista nauttimiseen välttämättä tarvitse olla yhtään sen enempää kuin keskinkertainen. Kukaan ei voi antaa todellista arvosanaa teksteille, joissa käsittelen ajatuksiani, joihin kenelläkään muulla ei voi olla parempaa tai läheisempää näkökulmaa kuin minulla itselläni; elämästäni tarinana, tunteistani, läheisistä ihmisistä, ihan tavallisista arjen sattumista, jotka syystä tai toisesta saavat minut hymyilemään, itkemään tai hymähtämään. Olivat ne kuinka tylsiä tai mielenkiinnottomia asioita, ne ovat sentään minun ikiomia tylsiä ja mielenkiinnottomia ajatuksiani.
Näistä lähtökohdista haluan alkaa kirjoittamaan elämästäni, joka on nykyään ehkä lopulta vain keskinkertaista, mutta ei yhtään vähemmän kirjoittamisen arvoista kuin mikään muukaan tässä oudossa maailmassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti