Minulla ja ystävälläni syntyi jokin aika sitten loistava idea. Molemmat emme juurikaan pitäneet maanantaista, niin kuin ei varmaan moni muukaan. Päätimme tehdä maanantaista odotettavan päivän; punkkumaanantai. Toinen tuo punkun, syödään ruokaa ja poltetaan tupakkaa. Ajatellaan maanantaita niin kovasti ihanana päivänä, että siitä väkisinkin tulee sellainen. Miksi juhlia taas yhden lähes samanlaisen viikon loppua, kun voi juhlia loistavan, kenties elämän mullistavan uuden viikon alkua. Niin kuin uuttavuotta.
Punkkulasien äärellä teimme oudon huomion facebookkiemme ja omien mielialojemme pohjalta; jotain aivan erityistä tässä aivan tavallisessa maanantaissa oli. Ihmiset vaikuttivat jotenkin iloisemmilta kuin yleensä maanantaisin. Ja ystäväni kertoi minulle heränneensä aamulla ajatellen kevyesti ja yllättäen positiivisesti. Minä huomasin sen itsessäni pyöräillessäni yliopistolta kotiin. Näin pariskunnan pyörätien laidassa, rouva odotti kun mies oli puskassa heittämässä vettä. Hymyilimme rouvan kanssa toisillimme. Todennäköisesti rouvaa nolotti, ja hymyllä oli tarkoitus ilmaista jonkinlainen anteeksipyytävä ele. Ja minuakin varmaan myötätuntoisella tavalla nolotti rouvan puolesta, mutta ilmaisin hymylläni hyväksyväni tämän hyvin tavallisen toimenpiteen, erottaen itseni muista ihmisistä kasvottomana ja tuomitsevana joukkona, mutta samalla lohduttaen rouvaa omalla tavallisuudellani. Mitä nyt muut ihmiset oikein ajattelevatkaan, rouva mietti. Ei se mitään, ei se minua haittaa, ajattelin minä. Ja me hymyilimme toisillemme. Tuntemattomat ihmiset kahden sekunnin ajan, ja mies kusi vieressä.
Koko loppupäivän olo on ollut oudon kevyt. Jotenkin näin tarkoitusta jokapuolella ympärilläni. Etsin varmaan tunnin netistä kirjaa jonka tiedän olevan olemassa, mutta jonka nimeä en muista. En löytänyt kirjaa, mutta minusta tuntui kuin olisin tehnyt jotain oikeasti tärkeää pitkään aikaan. Innostuin jostakin, halusin jotain ja näin vaivaa. Pitkästä aikaa minusta tuntui, että olen aivan tavallinen ihminen.
Malja tavallisuudelle.
Punkkulasien äärellä teimme oudon huomion facebookkiemme ja omien mielialojemme pohjalta; jotain aivan erityistä tässä aivan tavallisessa maanantaissa oli. Ihmiset vaikuttivat jotenkin iloisemmilta kuin yleensä maanantaisin. Ja ystäväni kertoi minulle heränneensä aamulla ajatellen kevyesti ja yllättäen positiivisesti. Minä huomasin sen itsessäni pyöräillessäni yliopistolta kotiin. Näin pariskunnan pyörätien laidassa, rouva odotti kun mies oli puskassa heittämässä vettä. Hymyilimme rouvan kanssa toisillimme. Todennäköisesti rouvaa nolotti, ja hymyllä oli tarkoitus ilmaista jonkinlainen anteeksipyytävä ele. Ja minuakin varmaan myötätuntoisella tavalla nolotti rouvan puolesta, mutta ilmaisin hymylläni hyväksyväni tämän hyvin tavallisen toimenpiteen, erottaen itseni muista ihmisistä kasvottomana ja tuomitsevana joukkona, mutta samalla lohduttaen rouvaa omalla tavallisuudellani. Mitä nyt muut ihmiset oikein ajattelevatkaan, rouva mietti. Ei se mitään, ei se minua haittaa, ajattelin minä. Ja me hymyilimme toisillemme. Tuntemattomat ihmiset kahden sekunnin ajan, ja mies kusi vieressä.
Koko loppupäivän olo on ollut oudon kevyt. Jotenkin näin tarkoitusta jokapuolella ympärilläni. Etsin varmaan tunnin netistä kirjaa jonka tiedän olevan olemassa, mutta jonka nimeä en muista. En löytänyt kirjaa, mutta minusta tuntui kuin olisin tehnyt jotain oikeasti tärkeää pitkään aikaan. Innostuin jostakin, halusin jotain ja näin vaivaa. Pitkästä aikaa minusta tuntui, että olen aivan tavallinen ihminen.
Malja tavallisuudelle.
piristävää. ei oikein muuta voi sanoa.
VastaaPoistapitäisi olla aina sellainen olo, että kaikesta kurjasta voi tehdä mielenkiintoista ja hyvää ja niin voikin ! :)
miksi haluat tuntea itsesi tavalliseksi, se itseä hieman ihmetyttää ko oon hyväksynyt etten ole ja en haluaisikaan olla. vaikka kaikkihan me ollaan.,
näin.